Seinäjoella aaveita tiedetään liikkuvan ainakin vanhalla teatterilla ja Törnävän museolla. Miksi kummitukset valitsevat tyyssijakseen usein vanhoja, historiallisia paikkoja? Vai valitsevatko ne?
Askeleet lähestyvät, mutta ketään ei näy. Ilmavirta käy, vaikka ovet ja ikkunat ovat kiinni. Tavaroita putoilee hyllyltä. Kuiskailua, huutoja, varjoja ikkunassa, tyhjässä talossa. Aaveilla on usein tavaramerkkinsä. Toimet, joilla ne saavat meidän elävien niskavillat pystyyn ja kylmät väreet ravisuttamaan selkäpiitä.
Vaasalainen kirjailija Tiina Hautala on viettänyt kummitusten parissa yli kymmenen vuotta. Ei konkreettisesti (se olisikin kummitusten kanssa hankalampaa), vaan tarinoiden kautta. Hän on tutustunut erilaisiin aavelegendoihin, tarinoihin ja kummitusjuttuihin ympäri maata. Hänelle on kerrottu karmivia tarinoita niin hotellien hengistä kuin julkisissa rakennuksissa jylläävistä hahmoista.
”Aaveille on melko tyypillistä, että niitä tavataan paikoissa, joissa on paljon historiaa. Sen vuoksi aavetarinoita kerrotaan usein vanhoihin rakennuksiin liittyen, esimerkiksi kartanoihin, joissa on nähty entisajan meininkiä satojen vuosien ajan. Toki tarinoita kuulee myös luonnonpaikoista, aaveen tyyssijan ei tarvitse olla rakennus.”
Usein kummitteleviin paikkoihin liittyy tragedia, kauhea onnettomuus tai rikos. Sotien aikaan kummallisia kokemuksia sattui useammin kuin rauhan aikana. Melko yleinen ”aavetyyppi” on myös sellainen, jossa rakennuksessa tai paikassa paljon aikaansa viettänyt henkilö ei päästäkään irti, vaan jää kuolemansa jälkeen kummittelemaan.
Kummitustarinaperinne on pääosin suullista. Juttuja ja huhuja kerrotaan ja ne ovat usein hyvin paikallisia ja liittyvät tietyn alueen tai pitäjän paikallishistoriaan.
”Saan tarinoita tietooni tavallisesti niin, että joku tietää jonkun, joka tietää vielä enemmän. Eli ihmisiä haastattelemalla tarinat täydentyvät. On kiinnostavaa, että hyvin usein, kun tarina selkeytyy, bongaan paikallishistoriasta tapahtumia ja henkilöitä, jotka sopivat kerrottuun kummitustarinaan.”
Monesti kummitustarinat ovat vanhoja. Hautala tietää niitä säilyneen satojen vuosien takaa, vaikka kummitusten käänteitä ei olisi kirjattu ylös ensinkään. Iltanuotiolla tarinointi on pitänyt muistot mukana.
Vaikka korskeat kartanot, historialliset hotellit ja entisaikain ruumiskalmistot ovat aavetarinoissa yliedustettuina, kummitella voi myös uusissa rakennuksissa ja ihmisten kodeissa. Etenkin kodeissa tapahtuneita kummitteluita ei kuitenkaan kollektiivisesti jaeta saati kirjoiteta muistiin.
”On niinkin, että joistain kummitustarinoista ja aaveista on tullut niin sanotusti salonkikelpoisia. Jänniä juttuja, joita voi kertoa pienille lapsillekin. Kummituksista on saatu myös matkailuvaltteja ja niiden ympärille on kehitetty erilaisia tapahtumia.”
Esimerkkinä Taivassalon Järppilän Valkea rouva, joka on traagisesta taustastaan huolimatta tuotteistettu ja otettu osaksi kunnan markkinointia. Alati suositumpia ympäri maata ovat myös erilaiset kummituskävelyt, joilla kävijöitä opastetaan kaupungin historian nurjien ihmiskohtaloiden äärelle ja kuljetaan ”riivatuimpia katuja” pitkin. Erityisesti museoissa aavekierrokset ovat huippusuosittuja. Vanhat esineet ja paksut, paljon nähneet seinät luovat otollisen miljöön edesmenneiden henkiolentojen tapaamiselle. Myös Seinäjoella Törnävän museossa on järjestetty kummitusteemaisia kierroksia.
Kummitustarinaperinnettä kirjoihin tallentanut Tiina Hautala kertoo kiinnostuvansa nimenomaan aavetarinoista, tarinankerronnan perinteestä, jonka hän haluaa säilyttää tuleville sukupolville.
”En ole – tietääkseni – koskaan tavannut kummitusta, enkä kenties tahdokaan. Kaikenlaisia hauskoja outouksia on tarinoita kerätessä kyllä sattunut. Mark Twainin kerrotaan lausuneen, ettei hän usko kummituksiin, mutta pelkää niitä. Se on aika veikeästi sanottu”, Hautala summaa.
Seinäjoen kummitukset
Albin Wasastjerna
Törnävän museoalueella viihtyvä Albin on ”kummitusten klassikko” eli tärkeille asuinsijoilleen oleilemaan jäänyt haamu. Albin Wasastjerna oli Törnävän kartanon pehtoori, joten on ymmärrettävää, että se on tiluksiin kiintynyt. Albinia on tavattu eri paikoissa Törnävän alueella.
Museotoimenjohtaja Susanna Tyrväinen kertoo työntekijöiden kohdanneen Albinia vuosien mittaan useasti. Kuuluu rykimistä, ovien aukomista ja askelia yläkerrasta. Tavaroiden paikkaa on siirrelty. Näitä ääniä ovat kuulleet vuosikymmenten aikana useat työntekijät. Erityisesti miesäänen rykiminen on tuttu ääni alkuillasta.
”Albin ei ole lainkaan ilkeämielinen, vaikka jotkut epäilevätkin että tavaroiden paikkaa työpöydällä tai tuolien asentoja on silloin tällöin on vaihdettu. Albinin läsnäoloa ei silti koe pelottavana tai uhkaavana, vaan mukavalla tavalla jännittävänä. Se ikään kuin kuuluu tähän museoalueen tunnelmaan”, Tyrväinen sanoo.
Albin kolistelee etupäässä Puistola-rakennuksessa, jossa on Tyrväisen työhuone ja niinikään muiden työntekijöiden toimistotiloja. Talo on rakennettu vuonna 1870 ja se on alun perin pehtoorille rakennettu, joten Albin on siellä asunut.
Ruutilaboratorion eli Propeerin kummitus
Tämä harmaatakkinen kummitus on nähty niinikään Törnävän museoalueella, tarkemmin sanottuna Propeerin talossa eli rakennuksessa, jossa on aikanaan testattu ruutia.
Satavuotiaan tarinan mukaan taloa lähestyi aikanaan kiertävä, naispuolinen kangaskauppias. Kauppias näki keltaisen talon pihassa venäläiseltä upseerismieheltä näyttävän henkilön ja ajatteli, että nyt muuten tehdään kauppaa. Upseeri olisi varmasti äveriäs ja kenties talossa olisi muutakin rahakasta porukkaa. Nainen tervehti harmaisiin pukeutunutta upseeria pihan poikki, mutta tämä kääntyikin kannoillaan ja asteli talon ovesta sisään.
Nainen ihmetteli töykeää käytöstä, mutta rohkaistui kulkemaan miehen perässä. Kun hän pääsi ovelle asti, hän havaitsi oven olevan lukittu. Vaikka uksesta oli juuri mies kulkenut. Kauppias häipyi vähin äänin. Seuraavaan taloon päästyään kauppias oli kummeksunut kuulemaansa: keltainen talo oli ollut jo pitkään autiona.
Kangaskauppiaan lisäksi harmaata kummitusta ovat tavanneet muutkin. Aikanaan eräs talossa palvelijana työskennellyt henkilö oli havahtunut illan suussa kamarista kuuluviin askeleisiin. Pitkä, upseerin asuun pukeutunut partainen mies oli pian seissyt palvelijan sängynpäädyssä ja hävinnyt sitten.
Propeerissa on arveltu liikuskelevan useampiakin kummituksia, sillä siellä on kuultu kopinoita ja todistettu ovien aukeamisia. Viime aikoina Propeerin kummituksia ei kuitenkaan ole näkynyt. Viimeisin raportoitu kohtaaminen tapahtui 1960-luvulla.
Meijerin kummitus ja muuta outoa
Törnävän museoalueen kolmannesta kummituksesta on epätietoisuutta (kuinkas muuten): Kyseessä saattaa olla ensiksi mainittu Albin, tai sitten jokin aivan eri haamu. Tapahtui 1990-luvulla, että museon kesätyöntekijä oli luetteloimassa museoesineitä meijerirakennuksessa. Kesken uurastuksen yks kaks luetteloijan eteen ilmestyi vaalea hahmo. Se leijui unenomaisesti. Hus pois! rautahermoinen työntekijä tokaisi. Hahmo katosi eikä sitä ole sen jälkeen nähty.
Rakennus palveli aikanaan myös talouskoulun opetustiloina ja opiskelijoiden asuntolana. Nykyisin meijerirakennuksessa on luonto- ja geonäyttely Keidas.
Palaamme vielä Puistola-rakennukseen, jossa ei kenties askaroikaan Albin yksin. Talon historiaan mahtuu monenlaista. Siellä on kenties asunut myös naisia, kun alueella toimi karjakkokoulu. Myöhemmin siellä asui Törnävän alueen opettajia perheineen ja muita vuokralaisia. Ehkä tästä joukosta juontuu seuraava tarina, jonka kokeminen museotoimenjohtaja Susanna Tyrväisestä ei tuntunut aivan mukavalta:
”Olin kerran toimistossani töissä illalla melko myöhään. Olin alakerrassa, ja toinen työntekijä oli yläkerrassa. Olimme siis kahdestaan. Yhtäkkiä työntekijä tulee alas ja kyselee, mikä minulla on. Ihmettelin, että miten niin. Hän kertoi kuulleensa alakerrasta naisen hätääntyneitä huutoja: Apua, apua! Hän oli kuullut huudot kahdesti. Minä en ollut kuullut mitään, enkä todellakaan ollut itse päästänyt ääntäkään. Tilanne oli aika epämiellyttävä, sillä avunhuudot olivat kuulostaneet tosi hätääntyneiltä. Työntekijä oli itsekin pelästynyt.”
Törnävän museoalue lienee otollinen ympäristö haamujen vaellella, siksi paljon historiaa sen rakennuksissa ja pihapiirissä on nähty.
Vanhan teatterin kummitus, Nuorisokeskus
Puskantiellä sijaitseva Nuorisokeskus oli vuoteen 1987 saakka kaupunginteatteri, siksi tämän tarinan kummitusta kutsutaan Vanhan teatterin kummitukseksi. Kyse on näyttelijä Jaakko ”Jokke” Jokelinista, joka menehtyi vuonna 1985 kesken Monte Cristo -näytelmän esityskauden. Rakastettu näyttelijä oli ilmeisesti itsekin sitä mieltä, että homma jäi kesken, sillä hän ei kadonnut teatterista kuoltuaankaan.
Haamu palasi ensin tyttärensä, näyttelijä hänkin, uniin ja myöhemmin Joken läsnäolon tunsivat myös muut teatterissa olijat. Kaikenlaista myös tapahtuu. Piano soittelee itsekseen Joken lempikappaletta, hissi kulkee yksikseen, tyhjältä lavalta kuuluu yskimistä ja pauketta. Eräs henkilö tunsi puhalluksen niskassaan, aivan kuten Jokella oli tapana tehdä. Takana ei kuitenkaan seissyt ketään.
Tiemmä Nuorisokeskuksen väelläkin on kokemuksia kummituksen läsnäolosta.
Myös näissä paikoissa Seinäjoella ehkä kummittelee
Kirjailija Tiina Hautala järjesti loppusyksyllä 2020 Seinäjoen kaupunginkirjaston kanssa aavetarinaillan, jonne ihmiset saivat tulla kertomaan kokemiaan kummittelukokemuksia. Mainituksi tulivat ainakin Törnävän Piirin alue ja metsikkö Ylistaron Tapaninlinnan takana sekä Aalto-kirjasto. Piiriltä kantautui entisaikain asukkaiden kolistelua ja huutoja, metsikössä oli kohdattu kenties muinaissuomalaisen uskon metsänhenki Mielikki. Kirjastossa oli tapahtunut kummia: kirjoja lennähdellyt hyllystä, lukitut ovet avautuneet itsestään ja porttihälyttimet hälyttäneet, vaikka kukaan ei ollut paikalla. Tapahtumia todistaneet kirjaston työntekijät eivät mieluusti työskentele noissa kolkissa kirjastoa yksin sulkemisajan jälkeen. Kummitukselle tapailtiin jo nimeäkin, Alvar, rakennuksen suunnitelleen arkkitehdin mukaan.
Seinäjoen Soukallajoella on tiemmä koettu erikoisia tapahtumia 1800-luvulla. Leivuunlahdella uskottiin olevan aarteen, jonka saisi se, joka uhraisi veteen valkotukkaisen poikalapsen. Leivuunlahtea pelättiin tämän karmivan uskomuksen vuoksi. Kerran lahden ohi kulkevaan mieheen tarttui näkymätön käsi, joka ei laskenut irti ennen kuin mies oli veisannut virren. Missä tarkalleen ottaen on tuo paikka, jossa kulta-aarre makaa ja kenties sitä myöten myös mielikuvitusta kylmäävä tunnelma velloo, sitä ei tiedä enää kukaan. Myös Simunansillan kupeessa oleili kummitus, Reki-muori. Sen tiedettiin olevan vaaraton, mutta silti paikkaa kartettiin.
Seinäjoen Joulun artikkelissa vuonna 1981 kerrotaan 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun Rautamäen mökistä, jossa ”yöllä tuli aina sängyn ääreen flikka, eikä antanu nukkua. — Otti sängyn päähän kiinni ja luurasi sängyn pään yli sinne sänkyyn”. Kummituksen vuoksi tuvan Loviisa-emäntä ei tohtinut olla öitä yksin kotona. Artikkelissa mainitaan mökin siirretyn muualle, mutta silloin se sijaitsi Seinäjoen Rautamäessä.
Peräseinäjoen Korteskylässä on kerrottu muinoin tavatun kummituksen, joka sai kyntöhommissa olleet hevosetkin säikkymään. Vähäeleinen kummitus ei tehnyt mitään, mutta sen läsnäolo riitti hirvittämään niin ihmisiä kuin eläimiä. Mustapukuisen, kaidan naisen, olomuodossa se ilmestyi.
Kummitus, poltergeist vai maaginen paikka?
Mikä on kummitus? Onko kaiken yliluonnollisen takana aina haamu? Eipä tietenkään ole. Kummitus on määritelty ainakin näin: se on ruumiittomana näyttäytyvä ihmisen kaltainen olio, jonka tavallisesti ajatellaan vastaavan vainajan tai tuntemattoman olennon henkeä, sielua. Antti Salo halkoo kirjassaan Mikä täällä kummittelee? aaveiden anatomian sen mukaan, miten nämä toimivat. Olemme kohdanneet esimerkiksi puhuvia, pyytäviä, vierellä käveleviä, kiusaavia ja hyökkääviä kummituksia. Myös istujat, seisojat, tuijottajat ja leijujat ovat tuttuja, tovereinaan esineisiin kajoavat, valoja renkkaavat ja ovia aukovat haamut.
Kummitusten lisäksi muita paranormaaleja ilmiöitä ovat esimerkiksi poltergeistit. Poltergeistia kutsutaan myös räyhähengeksi, ja tyypillisesti se viskelee tavaroita melko kiivaaseen malliin, räyhäkkäästi. Ketään tai mitään ei kuitenkaan näy, ei ihmisen kaltaista oliota ensinkään. Myös etiäiset ovat ainakin sukua yliluonnollisille ilmiöille. Etiäisessäkään ei ole kummituksia, vaan kyse on kuin telepaattisesta yhteydestä ihmisten välillä tai jonkun erikoisesta kyvystä nähdä tulevaan.
Maagiset paikat ovat oma lukunsa, jotka on hyvä mainita kummitustarinoiden yhteydessä. Ne ovat historiallisia kohteita, jotka ovat syystä tai toisesta myyttisten tarinoiden alkulähteitä. Esimerkiksi vuorenpeikkojen koti tai paikka, josta on löydetty punaisia pääkalloja. Kohteet voivat olla myös niin kutsuttuja pyhiä paikkoja, joissa on harjoitettu entisaikain uskontojen menoja, esimerkiksi uhrijuhlia. Tavalla tai toisella maagisissa ja pyhissä paikoissa on yliluonnollinen elementti läsnä.
Meitä monia on lapsena myös peloteltu erilaisilla kummitustarinoilla, joilla ei usein ole mitään tekemistä yliluonnollisen kanssa. Tarinoilla on vain haluttu suojella meitä, pitää pois vaaran paikoista. On varoiteltu menemästä lampeen, koska siellä näkki nappaa. Tai käsketty pysyä pois ullakolta, koska ”vinttiheiska” ei tykkää.
Kirjallisuutta:
- Tiina Hautala: Aaveiden Pohjanmaa. Kummitustarinoita mailta ja meriltä. Haamu, 2013.
- Tiina Hautala: Hotellien henget. Kummitustarinoita suomalaisista majapaikoista. Haamu, 2017.
- Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen. Minerva, 2016.
- Antti Salo: Mikä täällä kummittelee? Suomalaisen aaveen sielunmaisema. Lector, 2020.
- Riina Peltonen: Noitia, kalloja, vedenhenkiä. Haamu, 2021.
Artikkeleita:
- Aki Mäki: Leivuunlahden kulta-aarre muhii Soukallajoella. Seinäjoen joulu 2005.
- Paavo Niemi: Tarinaa Properin kummituksista. Seinäjoen joulu 1963.
- Väinö Tuomaala: Rautamäen kummitus. Pikkuvihan muistoja Seinäjoelta. Seinäjoen joulu 1981.
- Sakari Aittoniemi: Luonnottomuuksia ja kummallisuuksia. Tarinaa Peräseinäjoen Korteskylän kummituksista ja Hatakan muorin luonnonparannustaidoista. Peräseinäjoen joulu 1998.
Teksti ja kuvat Kirsi Haapamatti